AVH-kokemukseni

Minun kokemukseni

Se kevät tuntui rankalta. Kuudennessa luokassa tapahtui aina paljon, ja useina perjantaiöinä valvoin miettien, miten seuraava päivä sujuisi. Sitten tuli pääsiäisloma, ja pitkänäperjantaina kävin hiihtämässä ja ihailemassa Kalimenojaa, joka virtasi jo osittain vapaana. Kävin hiihdon jälkeen kaupassa, ja silloin iski elämäni hirvein päänsärky. Kaksi pikkupoikaa istui hississä, ja sanoin heille, etten uskalla mennä kotiin. Toinen sanoi, että hänen äitinsä voi soittaa minulle ambulanssin.

Ambulanssissa oksentelin ja voin pahoin. Päivystyksestä minut lähetettiin migreenipotilaana kotiin. Jos olisin tajunnut, olisin voinut kertoa, että migreenikuviot olivat erilaisia kuin ikinä ennen. Lauantaina kävin kaupassa ja pääsiäissunnuntaina uudelleen hiihtämässä. Uusi päänsärkykohtaus yllätti, ja muistan kun serkkuni sanoi puhelimessa: YKSI YKSI KAKSI. Minut haettiin sairaalaan, ja sitten kaikki sujui hyvin. Minut leikattiin, kun minulla oli puhjennut aneurysma ja aivoverenvuoto.

Minulla on hämäriä mielikuvia ensimmäiseltä osastolta. Muistan siniset verhot, joiden takaa katselin ihmeissäni. Sain joitakin vieraita, joiden käynnistä en oikeastaan muista mitään.

Jossain vaiheessa minut siirrettiin kaupunginsairaalaan. Siellä muistan harjoitelleeni kävelyä Eeva-telineellä, ja siellä tutustuin porukkaan, joka toimi minulle parhaana mahdollisena vertaistukena. Juuri tuolloin elettiin korona-aikaa, ja kaikki vertaistukitoiminta oli lakannut. Meitä oli sairaalassa neljä suunnilleen samanikäistä, ilmeisesti suurimmalla osalla oli myös ollut aivotapahtuma. Sitäkään en tiennyt varmasti, mutta oli mukava jutella ja tehdä ristikoita heidän kanssaan, käydä pienillä kävelyillä ja pienissä jumppatuokioissa. Meillä oli myös harjoituksia normaalia elämää varten: teimme aamupalaa harjoituskeittiössä.

Sairaalassa täytin 60 vuotta. Juuri sinä päivänä kaupunginsairaalaan tuli koronasulku. Muistan, kun sain kuusi vaaleanpunaista ruusua veljeltäni, sain ystävän kylään. Ja sitten ovelle ilmestyivät serkkuni ja ystäväni. He olivat kauhuissaan: Kaisulla on syntymäpäivä, ja meillä on muumilimsaa ja Omar-munkkeja! Missä voimme juhlia? Ne olivat hyvät juhlat, pääsimme sairaalan aulaan ja vietimme ikimuistoiset synttärit.

Vappuviikonloppuna pääsin ensimmäistä kertaa kotiin. Se tuntui ihmeelliseltä, se tuntui hyvin ylelliseltä. Pääsin ystävieni kanssa linturetkelle keväiseen metsään ja rentukoita näkemään. Nämä asiat taidan muistaa loppuelämäni ajan. Pääsin vielä hevosia katsomaan tallille.

Olin vielä pari viikkoa vaativan kuntoutuksen osastolle. Siellä oli taulu, johon kirjoitettiin joka päivän ohjelma, ja sen mukaan toimittiin. Toimintaa oli paljon: puheterapiaa, toimintaterapiaa, kaupassa käyntejä, pyöräilyä, lääkärin vastaanottoja, allas- ja muuta jumppaa. Kävimme myös toukokuisilla kävelyillä. Muistan yhä, että näin puheterapeutin näyttämät merihevosen ja helmitaulun kuvat. Oli hirveä tunne, kun tiesin tunnistavani kuvat mutta minulla ei ollut kummallekaan nimeä.

Aivoverenvuoto tuntui pysäyttävän koko siihenastisen elämäni. Jollakin tavalla kaikki muuttui. Mutta paljon hyvää siitä on seurannut. Sain olla koko seuraavan lukuvuoden töissä, en ollut yhtään päivää poissa. Ehkä opin ottamaan rauhallisemmin ja olemaan stressaamatta. Kiitollisuuteni on lisääntynyt valtavasti.

Seuraavana vuonna kävin ensitietokurssin Oulussa. Siellä opin tuntemaan monia ihmisiä ja rohkaistuin lähtemään Pohjois-Pohjanmaan AVH ry:n kuntosalille. Olen saanut monia hyviä ystäviä ja tutustunut ihmisiin. Olen käynyt kaksi vertaistukikoulutusta ja toiminut vertaistukijana. Jokainen vertaistuki-ilta on hyvin koskettava, kun läsnä on sairastuneita ja omaisia, mutta kovasti toivon, että jokainen sairastunut pystyisi näkemään jonkinlaista toivon kipinää omassa elämässään.